Wicked!

Elämäntiellä on monia käänteitä ja joitain oikoreittejäkin. Mitä Pekinginmatkaani tulee, tie on ollut hedelmäisten puiden varjostama ja uusien laaksojen avartama. Tie on ollut täynnä monta vastaantulijaa sekä myötämatkustajaa, joista jotkin ovat lähenneet sydänystävyyden porteille. Nyt, kun päivät käyvät vähiin, toverustemme tiet alkavat haarautumaan Pekingin yltäkylläiseltä pääväylältä, ja kohta on minunkin pienen polun aika ottaa tien mittapuulla vähäpätöinen kaarros vasempaan, mutta sydänystävieni vaelluksen mittapuussa polku ylittää vallattoman suuren kuilun. Kuilun, joka erottaa parhaat ystävykset toisistaan ehkä vuosiksi, ehkä iäksi! Kuka tietää.

Monet viisaat miehet katsovat tässä vaiheessa taakseen mitaten katseellaan surun hetkiä ja epätoivon laaksoja sekä ilon riemuja ja onnen kukkuloita, joten ehkä minunkin - tavallisen maantallaajan - on aika miettiä, mitä on tullut tehtyä ja mikä meni pieleen.

Isä ja äiti kultaisine lapsineen ja esikoisen uljaan lady-ystävän tukena pääsin nauttimaan onnellisesta perhejoulusta. Kaukaisassa maassa viettämäni seikkailunpäivät olivatkin päässeet muodostamaan pisimmän tähänastisen erilläänolon läheisimmistäni ja pieni välikatkos sai minut objektiivisemmalla tavalla tarkkailemaan onnellisen perheeni dynamiikkaa ja rooliani koiranpentuna. Ensisilmäykseni kun omaisiini loin, palautui muistot perheemme ainutlaatuisen huumorin voimasta tehdä arkisimmatkin askareet merkityksellisiksi hetkiksi.

Arjen puurtamisen tärkeyttä elämän mielekkyyden kannalta ei voikkaan ylikorostaa, joten jaan teille mieleeni muistuvia parhaita hetkiä perheeni onnellisuudesta. Esimerkiksi moottoritien kaltaisen rakennelman ylittäminen Shanghaissa maailman ehkä korkeimman pilvenpiirtäjän huipun tavoittamiseksi, juna-asemilla seikkailut, pekingin viimeisen viidenkymmenen vuoden kylmimmästä päivästä nauttiminen, sisarusteni kanssa lähes beetlehemimäisestä joulutunnelmasta baarissa juopuminen, Pekingin autio jää-kivipuutarha ja monet muut askareet saivat minut taas uskomaan vereen. Veri on se voima, joka vahvimmin meidät muihin ihmisiin sitoo.

Riemu oli jälleen onnellisen perheeni taakse jättämisestä huolimatta valtava, kun kohtasin uutena vuotena Pekingin juhlakansan ja erityisesti tuon kansan timantit. Tuon yön seikkailut nousevat ansaitsemaansa arvoon kerrottuna päivällisen jälkeen takkatulen äärellä hämärissä viskihöyryissä.

Suurimmat koettelemukset kohtasin kuitenkin koulutieni varrella, kun väänsin paskan tentin sunnuntai-aamuna klo 8 ja seuraavan maanantaina. Meni tokavika viikonloppu hukkaan. Jotain ehkä paikallisten proffien mentaliteetistä kertoo se, et mailasin yhelle et tarviin allekirjoituksen yhteen paperiin ja voin tulla hakemaan sen proffan toimistosta millon tahansa seuraavien 10 päivän aikana. Tietenkin kaveri kokee parhaaksi tavata klo 10 sunnuntai-aamuna. Mutta sehän sopi! Oli tentti kasilta. Niin ja eilen väännettiin arviolta kahen tunnin assignmenttiä 11,5h. Hulluja.

Nyt ku pitää lähtee on kovin ristiriitaiset tunnelmat. Toisaalta hurjan siistii päästä näyttämään Suomelle, mitä mä oon oppinut, mutta toisaalta kaikki kaverit jää tänne viel pariks viikkoo ja vois viel olla kaikkee tekemistä, kuten kiinalainen hiihtokeskus. "Kaikelle on aikansa!" sano possu lahtaamossa. Lisäks Suomessa tosi moni ei oo paikalla ku tuun.

Ei se kuitenkaan mitään - oppia ikä kaikki - veikkaan että ens viikko Bangkokissa tulee olemaan jotain aivan muuta. Bravo!