Arkansasin Preerialäiskä, eli matka länteen

Uskolliset lukijani, olen palannut!

Ja mistä poissaolini johtuikaan!

Matkasin Kiinan itsenäisyyspäivästä aiheutuneesta kymmen päivän lomasta johtuen kohti lännen erämaita kiinalaisen imperiumin synnyinsijoille. Matkat eivät kuitenkaan ikinä ole pelkkää fyysistä matkustamista. Yksin uusia kokemuksia usean päivän ajan työstäessäni tulikin samalla matkattua syvälle oman persoonani sisimpiin syövereihin. Nyt en kerrokkaan reissuni maallisista yksityiskohdista, vaan löytyneistä vastauksista psyykkeeni syvimpiin arvoituksiin.

Tarina alkaa ja loppuu tällä Mäntsälän aseman oloisella Pekingin läntisellä juna-asemalla. Pari päivää ennen matkaa piti tuolla varata lippu Xia'anin junaan, josta oli tarkoitus matkata ajan riittäessä Gobin autiomaahan asti. Suunnitelmat saivat kuitenkin yllättävän käänteen, kun tunnin jonotuksen jälkeen ilmeni, että kaikki junat kaikkialle ovat täynnä. Näissä ikävissä olosuhteissa joudun määräämään toteutettavaksi suunnitelman B - koodinimeltään Arkansasin Preerialäiskä*. Astuin viereiseen Air Chinan koppiin ja varasin lennon Gobin autiomaahan. Dunghuanin kylään. Tonne.

Dunghuan oli keskellä aavikkoa ja siellä oli tollasta:

Lentokenttä tuntu jollain tavalla erilaiselta Pekingiin verrattuna. Autiomaatta, hiekkadyynejä ja kaukana siintävä lumihuippuinen vuoristo, jonka koen Himalajan pohjoisosaksi.

Vetonaulana oli 1700-vuotta vanhat luolastot. Sisältä ei saanu ottaa kuvia, mutta olihan ne lukuisine buddhineen ja vanhoinen maalauksineen sykähdyttäviä. Erinäiset oppaat hehkuttivat ehkä kuitenkin hiukan liikaa. Tai sitten pitäisi osata olla enemmän fiiliksissä vanhasta maalaus- ja kuvanveistotaiteesta, nimittäin se oli näiden luolien erikoisuus.


Sieluni on jo pitkään janonnut päästä paikkaan, jossa se on voinut tuntea olevansa ei missään. Gobin autiomaan jälkeen olen jo hiukan kylläisempi.

Dunghuanin kaupunki päättyi tunturin kokoisiin hiekkadyyneihin. Niistä oli tehty ihan hyvä huvipuisto kameleineen, golf-kärryineen ja liukumäkineen, mutta komemukseni ainutlaatuisuus pysäytti.

Jostain syystä reunalla olevissa kylissä on aina tietynlainen viimeisen illan tuntu, joka yhdistää matkaajia. Ylemmässä kuvassa safkasin bussissa tapaamani Macaulaisen pariskunnan tarjoamalla aterialla. Hetken syömisen ja sanakirjojen tutkimisen jälkeen naapuripöydän länsimaalainen kertoi, että syön parhaillaan aasia. Erinomaisen makuinen paikallinen klassikkoateria.

Dunghuanista matkasin 7h bussilla tollasessa autiomaassa Jiayuguaniin.

Ymmärsin, että päättäri olisi ollut kyseinen kaupunki, mutta hetken Jiuguan-nimistä kaupunkia tutkittuani selvisi kyselemällä, että olen väärässä mestassa. Jäi sitten Kiinan muurin länsipää (lähinnä parikyt vuotta sitte uudestaan rakennettua osaa) sekä joku masee linna näkemättä, kun päädyin siihen, että paras ratkaisu on ottaa vierestä lähtevä yöbussi Lanzhouhun. Yöbussissa oli skidi mut kliffa sänky ja valaistus puuttui. Kun kello seitsemän jälkeen ei pystynyt enää lukemaan, pääsin eläytymään suurimpaan osaan pink floydin tuotannosta nauttien samalla pohjoisen Himalajan lumihuippujen välittämien auringon viimeisten säteiden vaihtumisesta erämaan ylle levittäytyvän linnunradan kainoksi valaistukseksi.

Aamulla heräsin maailman saastuneimmassa kaupungissa. Tuossa parin miljoonan asukkaan helvetissä harhailin hetken sivukujilla ja sain kuulla, että ulkkarit eivät saa matkustaa läheiseen tiibettiläiseen kaupunkiin ja että junat seuraavaan kiinnostavaan mestaan ovat täynnä. Uskoin jo pääseväni nauttimaan täysin siemauksin saastepilvistä, kunnes lonely planetin salasivulla ilmeni, että bussit matkaa semikiinnostavaan mestaan nimeltä Tianshui.

Bussimatka Tianshuihin tarjosi perspektiiviä kiinalaiseen maaseutukulttuuriin ja maantieteellisiin ihmeellisyyksiin. Eipä niistä nyt enempää.

Tianshui oli ihan viihtyisä kaupunki muutamine nähtävyyksineen. Jalustalle kaupungin kuitenkin nostaa läheinen Maiji Shan -luolasto.

Nää 10-40m korkeuteen pystysuoraan kallioseinään 1700 vuotta sitten rakennetut luolat oli makeita. Niitä oli sikana ja ne oli niin korkeella ja ne oli niin vanhoja. Tosi makee mesta. Niitten Dunghuanin luolien ohella kuulemma Kiinan ykkösnähtävyyksiä.

Raflassa tapasin muutaman paikallisen, joista toi äijä opiskeli englantia. Ne sit esitteli mulle kaupunkia ja lopulta hankkivat yösijan, kun ilmeni ettei omassa hotellissa ollut itsenäisyyspäivän illalle tilaa. Voisin joskus oppia varautumaan tollasiin.

Tianshuin jälkeen rupes vähän jo tulemaan sellanen fiilis, et olis kiva tietää joskus mitä tulee syömään ja et olis kiva pärjätä muullakin kuin elekielellä. Tajusin myös, että en ollut nähnyt länsimaalaista sitten lähtemiseni Dunghuanista (lopulta tauko oli nelisen päivää). Mutta sehän sopikin, sillä matkasin 7h junalla Xi'aniin! Kiinan ehkä suurimpaan kulttuurikaupunkiin [lue turistikaupunkiin]! Olin vielä ihmeen kaupalla saanut varattua kaupungin parhaan youth hostellin viimeisen yösijan edellisenä päivänä.

Xi'anin, eli Kiinan muinaisen pääkaupungin, olennaisin nähtävyys on tietenkin Terrakotta-sotilaat. Olihan ne makeita ja sika vanhoja, mutta tiesittekö, että vain hyvin pieni osa niistä on kaivettu esille. Arkeologit odottavat parhaillaan tekniikan kehittymistä, jotta patsaiden värit säilyisivät paljastuksen jälkeen pidempään kuin vartin.


Tosi siisti mesta ja ihan hillittömästi jengiä noissa kolmessa valtavassa hallissa.

Nämä Ming-dynastian aikaiset 24kilometriset kaupunginmuurit ovat 7 kertaa lyhyemmät kuin sen edeltäjät, eli ajanlaskun alussa maailman mahtavinta kaupunkia ympäröineet muurit (silloinen Rooma ei ollut mitään verrattuna tähän - kai).

Yksi matkan kiinnostavia aiheita oli kiinalaisen ja arabi/islami-kulttuurin sekamelskaisuus lännessä silkkitien vaikutuksesta. Xi'anin muslimikorttelit oli makeeta basaarialuetta jännittävine ruokineen. En oikein tiedä mitä kaikkea padassa tuli kypsytettyä, mutta yhdessä lihapötkössä ollut kynsi raapi ikävästi huulta eikä luun ympärillä ollu hirveästi kaluttavaa nahan lisäksi. Loput oli kuitenkin hyviä.

Tuon korkean buddhalaisen tornin katseen alla join ekaa kertaa pussikaljaa(3) Kiinassa (en tiiä oliko se sallittua, mutta kylmän kaljan kyllästäneet aistini eivät välittäneet siitä). Tämä johti siihen, että tuhosin kännykkäni näytön. Vieressä ollut suihkulähde-show ja sen sateita pakenevat ihmiset olivat viihdyttäviä.

Kiehtovinta ja jännittävintä koko reissussa oli olla yksin keskellä suurta maata, jonka kieltä ei osannut puhua. Asioiden selvittäminen oli aikamoista viittomakieleilyä. Olennaisin väline oli kuitenkin fraasikirja, johon oli kirjoitettu olennaisia fraaseja kiinaksi. Tärkeimmäksi fraasiksi osoittautui "Mitä te suosittelette?", jonka avulla sain kaikenlaisia aterioita ravintoloissa. Välillä jengi ymmärsi kuitenkni selväksi kiinaksi kirjoitetut viestini täysin väärin. Junien ja bussien varaaminen oli oma tarinansa, mutta usein ystävällinen englantia hatarasti osaava kiinalainen tuli jeesaamaan. Välillä pupu raotti jo housun lahjetta, mutta koin oloni koko ajan melko hädättömäksi. Lonely Planet ja länsimainen rikkauteni olivat ehkä suurimmat syyt siihen.

Ruoista olisi pitänyt pitää omaa päiväkirjaansa, mutta suosikkeja olivat ohuen ohuet lampaansiivut kypsennettyinä kasvisten kera hotpotissa ja dipattuina kirjaimellisesti syntisen hyvään kastikkeeseen, aasia nuudeleiden kera ja itse valittavien keihästettyjen makunautintojen kypsentäminen hotpotissa. Kaikki ruoat olivat hyviä.

Lopulta lähtö seikkailusta ja paluu arkisten ihmeiden pariin koitti. Xi'an-Peking junien makuu- sekä istumapaikat olivat kuitenkin täyttyneet kymmenen päivää sitten. 13 tunnin yöjuna ilman istumapaikkaa kiihotti mieleni etukäteen mitä villeimpiin painajaisiin. Lopulta kiehtovan kirjan lukeminen, musiikin kuunteleminen ja lyhyet torkahtamiset junan lattialla puutuneine pakaroineen ei ollut niin dramaattinen kokemus. Melko lailla asentoa joutu hakemaan, alkumatkan kiinalaisia ainoitalapsia kiroamaan ja keskiyön väentungoksen väliin virittäytymään. Aamuinen aurinko sarasti kuitenkin onnellisena Pekingissä ja kotiinpaluu tähän koppiin tuntui hämmentävän kotoisalta/epäkotoisalta. Vähän koko aikana tiesin kaukaisan talousmaailman myllerryksestä.

Sen verran matkalla kuitenkin kasvoin, että aikaisemmin kielimuuriltaan pelottavien pekingiläisten taksien käsittely tuntui nyt lapsen leikiltä. Karaistunut maailmantutkija kun nykyään olen.


*Lukekaa Aku Ankkanne